Viimeiset kuukaudet ovat olleet rankkoja. Voin täysin rehellisesti sanoa, että ne kuuluvat vaikeimpiin aikoihin elämässäni. En tahdo sen enempää eritellä, mitä kaikkea minulle on tapahtunut. Ehkä vielä joskus on sen aika, tällä hetkellä en halua paljastaa minut etäisesti (tai läheisesti) tunteville henkilöille vaikeuksistani.
Jotkut lukijat ovat saattaneet ihmetelläkin, miksi olen vähentänyt kirjoittamista. Mielessäni on useita aiheita, joista aion vielä kirjoittaa, kun aika on sopiva. Tähän asti olen yrittänyt keskittyä vain omaan jaksamiseeni. Hiljattain elämäni tuntui vain jatkuvalta suorittamiselta; mietin jatkuvasti vain sitä, mitä täytyy tehdä seuraavaksi. Alkusyksystä kävin erään avoimen yliopiston kurssin, opiskelin matematiikkaa ylioppilaskirjoituksia varten ja työskentelin seitsemän tuntia päivässä. Sen lisäksi murhetta aiheutti kotitöiden määrä ja paineet saada myös harrastettua ja nähtyä kavereita. Avoimen yliopiston kurssi kesti vain muutaman kuukauden, mutta sen jälkeen matikan harjoittelutahti vain kiihtyi. Lopulta kävi niin, että kaikki paineet tuntuivat kaatuvan niskaan. Ainaisen suorittamisen sijasta aloin välttelemään kaikkea. Uskon, että alitajuntani viesti minulle, että tarvitsen lepoa ja omaa aikaa. En tietoisesti vältellyt vastuita, mutta yhtäkkiä aloin luistaa ruoanlaitossa ja kotitöissä, jotta voisin "opiskella" enemmän. Se ainakin oli tarkoitus. Todellisuudessa aloin vain maata enemmän sohvan pohjalla ja ladata akkuja. Näin jälkikäteen tunnistan vaivan, liiallisen suorittamisen seurauksena paloin loppuun ja kroppani vaati saada lepoa. Tuolloin kuitenkin tunsin huonoa omatuntoa siitä, etten enää jaksanut huolehtia kodista tai tehdä itse ruokaa, mistä olen aina pitänyt. Lopulta ymmärsin olla itselleni armollinen - en voinut vaatia itseltäni enempää, mihin pystyn. Tuon päätöksen seurauksena aloin voimaan päivä päivältä paremmin. Loppujen lopuksi tiskirättiin oli paljon mieluisempaa tarttua, kun tein sen omasta tahdostani, enkä siksi, että minun "täytyy". Viimein keskiviikkona koitti kirjoituspäivä, joka onneksi meni hyvin. Laskeskelimme siskoni kanssa, että minun pitäisi saada vähintään E:n arvosana, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Parasta kuitenkin on se, että nyt en joudu murehtimaan matikan pänttäyksestä.
Viikko sitten koin jotain paljon pahempaa kuin läpikäymäni suorituspaineet. Viikon aikana olen käynyt oikean tunneskaalan läpi. Olen jatkuvasti miettinyt, miksi asia tapahtui juuri minulle. "Kuinka paljon paskaa yksi ihminen kestää" on pyörinyt päässäni usein. Asian käsittelemiseen menee hyvin paljon aikaa, mutta nyt jo tuntuu paremmalta kuin muutama päivä tapahtuman jälkeen. Olen jutellut useiden läheisteni kanssa asiasta ja joka kerralla puhuminen on muuttunut helpommaksi. Kuulin kerran tutultani, että vaikeuksista puhumista muiden kanssa voi verrata asian ulkoistamiseen - tällöin taakka ei ole pelkästään minun harteillani. Voin allekirjoittaa vertauksen täysin. Olen ikuisesti kiitollinen läheisilleni saamastani tuesta, oloni olisi paljon pahempi ilman sitä.
Joten hyvä lukija, jos mieltäsi vaivaa joku asia, kerro siitä jollekin luotettavalle henkilölle. Voin taata, että olosi paranee!
Otsikon kliseen kuulin äidiltäni. Tällä hetkellä en pysty uskomaan asiaa. Päässäni soi jatkuvasti Irinan "Vahva", vaikka tilanteeni eroaakin sanoitusten tilanteesta. Synkistä lyriikoista huolimatta kappale lohduttaa minua jollakin oudolla tapaa. Alun säkeistössä ei ole mitään lohduttavaa sanomaa, mutta päässäni käännän sen sellaiseksi.
"Viimeisen lähtösi jälkeen luulin maistavani kuolemaa, mutta paremmin tietävät kertoi, jos ei se tapa niin se vahvistaa. Nyt mun pitäis olla käsittämättömän vahva ja mun jalkojen pysyy liimattuna maassa, vaikka jokainen mun hengityskin sinusta muistuttaa."
Tahdon ajatella, että minusta tulee käsittämättömän vahva.
Iso voima rutistus sinulle, mitä ikinä käytkin läpi. :)
VastaaPoista