Viime maanantai oli aivan tavallinen työpäivä hautausmaalla. Yksi maanantai muiden joukossa. Kunnes päivän lopussa sain puhelun siskoltani. "Moi, isi on kuollu" siskoni sanoi nyyhkyttäen. Seuraavat sekunnit olivat elämäni pisimpiä. Puolen sekunnin ajan en tuntenut mitään - olen aina tiennyt, ettei isäni elä kovin vanhaksi. Sen jälkeen alkoikin tunteiden vuoristorata. Yllätys, suru ja epäusko valtasivat mieleni. Siskoni kertoi minulle hysteerisenä, että isämme oli ollut saattohoidossa sairaalassa, jonka ohi hän kulkee joka päivä. Siskoni ei voinut käsittää, miksemme saaneet kuulla asiasta aikaisemmin ja kuolemastakin saimme kuulla vasta yhdeksän päivää tapahtuneen jälkeen. Itkimme yhdessä hetken, ennen kuin jouduin lopettamaan puhelun ja viemään työtarvikkeita varastoon. Työpäivän lopuksi ilmoitin esimiehelleni olevani ainakin seuraavan päivän poissa. Matka kotiin oli kamala. Yritin pidätellä itkua huonoin menestyksin. Olin joskus kuvitellut, ettei isän kuolema tuntuisi oi