Lepää rauhassa Isi

Viime maanantai oli aivan tavallinen työpäivä hautausmaalla. Yksi maanantai muiden joukossa. Kunnes päivän lopussa sain puhelun siskoltani. "Moi, isi on kuollu" siskoni sanoi nyyhkyttäen. Seuraavat sekunnit olivat elämäni pisimpiä. Puolen sekunnin ajan en tuntenut mitään - olen aina tiennyt, ettei isäni elä kovin vanhaksi. Sen jälkeen alkoikin tunteiden vuoristorata. Yllätys, suru ja epäusko valtasivat mieleni. Siskoni kertoi minulle hysteerisenä, että isämme oli ollut saattohoidossa sairaalassa, jonka ohi hän kulkee joka päivä. Siskoni ei voinut käsittää, miksemme saaneet kuulla asiasta aikaisemmin ja kuolemastakin saimme kuulla vasta yhdeksän päivää tapahtuneen jälkeen. Itkimme yhdessä hetken, ennen kuin jouduin lopettamaan puhelun ja viemään työtarvikkeita varastoon. Työpäivän lopuksi ilmoitin esimiehelleni olevani ainakin seuraavan päivän poissa.

Matka kotiin oli kamala. Yritin pidätellä itkua huonoin menestyksin. Olin joskus kuvitellut, ettei isän kuolema tuntuisi oikeastaan miltään, sillä emmehän enää ole lähes ollenkaan tekemisissä. Olin muutaman vuoden ikäinen, kun äitini ja isäni erosivat ja yläasteikäisenä pidin viimeisen kerran isääni vapaaehtoisesti yhteyttä. Lapsena isä oli minulle tärkeä, mutta mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä vaikeampi minun oli ymmärtää isän alkoholin käyttöä. Koin, että isälläni alkoholi meni lastensa edelle. Pitkään häpesin isääni, ennen kuin hän muuttui minulle yhdentekeväksi ihmiseksi. Minulle ei riittänyt se, että isä soitti kerran tai kaksi vuodessa. En olisi ikinä uskonut, että menisin aivan poissa tolaltani isän kuoltua.

Isä ja minä vuonna 1995.

Kotona yritin miettiä hyviä muistoja isästä, mutta se oli vaikeaa. Alkoholi varjosti jokaista muistikuvaani hänestä. Siitä huolimatta olisin halunnut käydä isän luona hänen ollessa saattohoidossa. Pohdin, eikö hän halunnut nähdä lapsiaan, koska meille ei ilmoitettu asiasta. Eikö hän halunnut meidän näkevän isää siinä kunnossa vai halusiko hän kenties pitää meistä muiston sellaisina kun olimme? Jokaisesta kysymyksestä mieleeni ilmaantui tusina lisää. Lopulta en kestänyt yksinoloa ja lähdin äidilleni. Äitini oli jutellut jonkun sosiaalityöntekijän kanssa ja kuullut häneltä hieman isän viime hetkistä. Isällä oli helmikuussa todettu syöpä. Huhtikuussa selvisi, että se oli levinnyt luustoon, keuhkoihin ja hieman jopa aivoihin. Viimeisinä päivinään isä oli ollut huonomuistinen, mutta vielä kuolemaansa edeltävänä päivänä hän oli muistanut lapsensa ja kertonut olevansa meistä todella ylpeä. 

Keskiviikkona kokoonnuimme sisarusteni kanssa siskoni luo. Hän asuu alle viiden minuutin kävelymatkan päässä sairaalaasta, jossa isä kuoli. Isoveljestäni huomasi heti, kuinka vaikeaa hänellä oli. Veli oli ainoa meistä, joka piti isään säännöllisesti yhteyttä. En voinut muuta kuin halata häntä pitkään. Lähdimme yhdessä käymään sairaalassa, jossa oli onneksi paikalla sairaanhoitaja, joka muisti isämme. Hän luovutti meille tavarat, jotka isällä oli ollut mukana sairaalaan tullessa. Pienestä pussista löytyi metallinen, valkoiseksi maalattu ristiriipus, henkilökortti ja viisi senttiä. Lisäksi isällä oli ollut mukana purutupakkaa, jotka kernaasti jätimme sairaalan tupakkavarastoon. Henkilökortin kuva oli surullista katsottavaa. Isämme näytti aivan joltain peikolta pitkän partansa ja viiksiensä takia. Yhteistuumin päätimme, että veljeni pitäisi riipuksen ja henkilökortin. Emme päässeet sovintoon siitä, kuinka jakaisimme perintökolikkomme, joten tyrkkäsin sen siskolleni säilytettäväksi.

Palattuamme siskoni asunnolle veljeni muisti valokuvan, jonka hän oli ottanut mukaan. Kuvassa olin minä isän kanssa lakkiaspäivänäni. Tuolloin näin isän viimeisen kerran ja silloin kielsin isääni tulemasta juhliin. Olen ajatellut asiaa lukemattomia kertoja viime päivien aikana ja joka ikinen kerta olen tullut hyvin surulliseksi.

Minä ja isä vuonna 2012.

Isoveljeni kertoi, että isällä oli paljon valokuvia meistä ja hän oli myös teetättänyt suurennoksia valokuvistaan. Haluaisimme mieluusti isän valokuvat, mutta niiden saaminen ei olekaan aivan yksinkertaista. Isä asui Pihlajamäessä tukiasunnossa, mutta hän oli joutunut siirtymään Hietaniemen asuntolaan. Soitin henkilölle, joka vastaa Pihlajaniemen tukiasunnoista. Häneltä sain kuulla, että isä oli saanut jo viime vuoden lopussa häädön kyseisestä asunnosta. Isä oli halunnut ottaa vain osan tavaroistaan mukaan ja hänelle oli järjestetty autokyyti ystävälle. Isä oli maininnut asuvansa jonkin aikaa ystävällään ennen kuin menee Hietaniemen asuntolaan. Joten todennäköisesti isän valokuvat on tällä tuntemattomalla ystävällä, ellei hän ole niitä heittänyt menemään.

Isän hautaus mietitytti meitä kovasti. Tiesimme, ettei hänellä ollut varallisuutta, jolla voisimme kustantaa hautajaiset eikä opiskelijoiden tuloilla noin vain makseta kalliita hautajaisia. Tälläisissa tapauksissa sosiaalivirasto kustantaa tuhkauksen, mutta hautapaikka täytyisi ostaa itse. Ehdotin aluksi sisaruksilleni, että menisimme ripottelemaan tuhkat Luhankaan, sillä vietimme siellä isämme kanssa aikaa kun olimme lapsia. Idea sopi heille, mutta veljeni kertoi isän toivoneen, että hänet haudataan Hietaniemeen äitinsä haudalle. Äitini onneksi otti hoitaakseen hautajaisjärjestelyt. Isä oli kasvanut lastenkodissa, jossa hänen nimensä oli muutettu. Isäni äiti oli venäläinen ja hän oli mennyt naimisiin venäläisen miehen kanssa, jonka sukunimen isäni sai. Olen aina tiennyt isän venäläisestä sukunimestä, mutta minulle tuli aivan yllätyksenä, että isän alkuperäinen etunimi oli Vladimir. Äiti lopulta sai selvitettyä, että isän sukuhauta löytyy Hietaniemen ortodoksihautausmaalta. Loppujen lopuksi asiat menivät hautajaisten suhteen hyvin, sillä sosiaalivirasto suostuu maksamaan hautajaisten kulut, koska isällä oli hautapaikka valmiina, eikä sellaista täytynyt ostaa.

Olen viime päivinä miettinyt kovasti sitä, millainen isäni oli. Tiesin sen, että me lapset olimme isälle todella tärkeitä, sillä hän puhui meistä lähestulkoon kaikille tapaamilleen henkilöille. En kuitenkaan pystynyt ajattelevan isän eläneen hyvää elämää hänen alkoholiongelmansa vuoksi. Onneksi tätini ja mummoni soittivat minulle kertoakseen omista muistoistaan. Varsinkin tätini puhui isästä todella kauniisti ja hän kertoi isän olleen todella ihana ihminen ennen kuin alkoholista alkoi tulla hänelle ongelma. Tätini kertoi nähneensä isän aina silloin tällöin Malmilla ja isä oli aina ollut kiinnostunut tätini elämästä. Sekä tätini että mummoni sanoivat isän parhaita puolia olleen hänen positiivisuutensa. Mummo kertoi, ettei isä ikinä valittanut mistään ja tätini kysyi, muistanko isän olleen ikinä vihainen tai ärsyyntynyt. Pakko myöntää, etten muista.

Vaikka pahin järkytys ja suru on laantunut, olen koko ajan hieman alakuloinen. Mietin jatkuvasti sitä, etten päässyt tekemään isän kanssa sovintoa tai hyvästelemään häntä. Tapahtunut sai minut ajattelemaan, ettei asioiden selvittelyä pidä lykätä hamaan tulevaisuuteen. Ihmiset kuvittelevat, että aikaa vielä on, kunnes se yhtäkkiä loppuu. En pysty uskomaan Jumalaan tai ikuiseen elämään, mutta uskon ja toivon, että isä löysi sielulleen rauhan ollessaan saattohoidossa. Loppujen lopuksi isä ei kuollut yksin, vaikkemme päässeetkään hänen luokseen. Isä sai kivunlievitystä ja hän pystyi puhumaan häntä hoitaneiden lääkärin ja hoitajien kanssa.

Olen huomenna lähdössä viikoksi Kroatiaan ja toivottavasti siellä saan muuta ajateltavaa. Isä haudataan pian paluuni jälkeen ja aion takaisin tultuani yrittää selvittää, kuka tämä isän ystävä on, jolla saattaisi olla isän valokuvat. Todennäköisesti joudun käymään isän kuvan kanssa paikallisissa pubeissa kyselemässä, josko joku hänet tuntisi ja tietäisi, missä isän omaisuus on. Olen valmistautunut siihen, ettemme ikinä löydä isän valokuvia, mutta en voi olla yrittämättäkään löytää niitä.

Isi, lepää rauhassa.