Naistenlehden kannessa minua tuijottaa laihaakin laihempi malli. Iltapäivälehdet julkaisevat lähes päivittäin uusia, ihmeellisiä dieettejä, jotka lupaavat yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Viestimet ihannoivat laihuutta, se on selvä. Luonnostaan hoikatkaan eivät saa synninpäätöstä, sillä viime vuosien fitness villityksen myötä hoikkiakin saatetaan kutsua "laihoiksi läskeiksi".
Minä olen tuollainen laiha läski. Tai ainakin vielä jonkin aikaa sitten olin. Olen aina ollut luonnostani hoikka, mutta viime vuosien aikana olen saanut hieman pehmeämmät ja aikuisemmat muodot. En kuitenkaan ole pitänyt itseäni "laihana läskinä", sillä liikunnallisen taustani vuoksi olen suhteellisen vahva ja lihaksikas. Lihakset eivät vain ole niin näkyviä kuin näillä body-mimmeillä.
Olen ollut sinut kroppani ja ulkonäköni suhteen, enkä pahemmin mieti, mitä muut ajattelevat ulkoisesta kuorestani. Toki joskus olen murehtinut turvonnutta vatsaa ja jenkkakahvoja. Olen jopa leikilläni kutsunut itseäni läskiksi. Siitä huolimatta en ole ottanut paineita vartalostani tai painostani. Painoni on jo vuosia pysynyt samoissa lukemissa heilahdellen kilon tai kaksi suuntaan ja toiseen.
Viime viikkoina minua on painanut kohtaamani vaikeudet ja sen seurauksena ruokahaluni on ollut kateissa. Olen sen tyyppinen stressaaja, että vatsani reagoi stressiin ja saatankin oksentaa kuullessani erittäin huonoja uutisia. Tämän takia syömäni ruokamäärät ovat pysyneet erittäin pieninä viime aikoina. Pahimmillani olen syönyt ainoastaan 300g päivässä, toisinaan olen senkin vähän oksentanut. Yleisemmin kuitenkin söin kaksi kertaa päivässä, mutta päivittäinen kalorimäärä pysyi pitkään alle tuhannessa. Ei ole yllätys, että aloin pian laihtua. Hoikka tyttö alkoi kutistua silmissä. Pian huomasin olevan median luoman ihannekunnossa; ylimääräistä rasvaa ei ollut oikeastaan muualla kuin reisissä. Pienten vatsamakkaroiden katoamisen myötä vatsalihakseni näkyivät jännittämättä. Sinkkuelämää seuranneet tietävät sarjassa puhutuista "skinny jeanseista", jotka joka nainen (kuulemma) omistaa. Minut skinnyni ovat peräisin seitsemänneltä luokalta, jolloin olin nykyistä hoikempi. Koska en omista vaakaa, skinnyt kertovat "lihavuuteni" tason; yleensä housut mahtuvat juuri ja juuri kiinni, mutta laihtumiseni myötä nekin jäivät minulle löysiksi.
Toisaalta ihailin hoikistunutta vartaloani, mutta enemmänkin huolehdin ja murehdin laihtumistani - vartaloni ei tuntunut enää omalta. Vaatteeni jäivät minulle suuriksi ja pyörän tarakalla istuminen tuntui luisevan takapuoleni takia inhottavalta. Ensi kertaa elämässäni aloitin "lihotuskuurin".
Lihotuskuuri on hieman huono sana. Eniten murehdin omaa jaksamistani, sillä ravinnon puute alkoi näkyä heikotuksena ja keskittymiskyvyn katoamisella. Saatoin kaupassa unohtaa, mitä olin tullut ostamaan ja poistua sieltä aivan väärien tuotteiden kanssa. Töissä aloin tekemään enemmän virheitä ja pääsykoeaineiston lukeminen tuntui mahdottomalta. Eristeiden katoamisen myötä minulla oli myös jatkuvasti kylmä.
Aloin aktiivisesti keskittymään siihen, että syön. Minulle oli aivan sama, söinkö salaattia vai sipsejä, kunhan söin. Aloin lisäämään syömistä ostamalla ruoan lisäksi kaikenlaista pikkunaposteltavaa. Ruoan terveellisyyden ja ravintoaineiden sijasta aloin miettiä, mitkä ruoat maistuvat minulle aina. Lihotuskuurini aloitinkin suurella herkullani pekonilla, jota voisin syödä kilokaupalla. Pikku hiljaa lisäsin syömäni ruoan määrää ja hiljalleen oloni alkoi kohentua. Viimeisen viikon aikana olen syönyt lähes yhtä paljon kuin ennenkin ja olen saanut osan menettämästäni painosta takaisin. Kroppani alkaa taas tuntua omalta.
Kuulin hiljattain kaveriltani, että meidän yhteinen tuttava on ollut syömättä jopa kolme päivää laihtuakseen. Järkytyin siitä, mitä ihmiset suostuvat tekemään ulkonäön takia. Ulkonäön ihannointi on mennyt aivan sairaaksi! Surullisinta minusta on, jos ulkonäköön panostetaan ainoastaan vastakkaista sukupuolta miellyttääkseen. Suurin osa lukijoista on varmasti törmänneet paljon puhuttuun "tissigateen". Jos olet (onnekkaana) välttänyt keskustelun, tissigate lähti liikkeelle kun "povipommi" Maisa Torppa vertasi pienirintaisia naisia munattomiin miehiin. Torpan mukaan naiset eivät voi vaatia miesten pitävän pienirintaisista naisista. Torppa kertoo, että omassa tapauksessaan näin ei ole päässyt käymään, sillä hän on tiedostanut ongelmansa, marssinut kirurgin pakeille ja luonut tämän avulla itselleen naisellisen vartalon. Torpan tapauksessa kuulostaa lähinnä siltä, että hän on tarvinnut silikonit hyväksyäkseen itsensä ja saadakseen myös hyväksyntää miehiltä.
Kun ajattelen silikonirintaista naista, mieleeni tulee heti tyhmä, huonon itsetunnon omaava bimbo. Toki tiedostan, että mielikuvani on kovin suppea ja myös "tavalliset" naiset ottavat silikoneja. En voi kuitenkaan olla miettimättä, eikö paremman itsetunnon hankkiminen onnistuisi muilla keinoilla kun laittamalla kumia rintavarustukseen. Minulle hyvä itsetunto merkitsee sitä, että henkilö hyväksyy omat virheet sekä hyvät puolet ja pitää itsestään sellaisena kun hän on.
Toivoisin viestimiin terveempää keskustelua ulkonäöstä. Lukuisten laihdutusneuvojen sijasta voitaisiin neuvoa, kuinka terveyttä parannetaan. Toki ylipaino on terveysriski, mutta lehdet tuntuvat kirjoittavan aiheesta ainoastaan ulkonäkökeskeisesti. Toinen asia, johon toivoisin muutosta, on toisten ulkonäön kommentoiminen. Nykyään tuntuu olevan aivan hyväksyttävää arvostella muiden ulkonäköä ja puolustautua sanomalla, että ilmaisee vain mielipiteensä. Vaikka pitäisit hörökorvia maailman epäseksikkäimpinä asioina, toisten mielestä sellaiset saattavat olla suloiset. Mitä iloa saat huomauttamalla hörökorvaiselle henkilölle, että sinusta hörökorvat ovat rumia? Näen toisten ulkonäön arvostelemisen jonkinlaisena egon pönkittämisenä, tyyliin "minä olen parempi kuin tuo, koska minulla ei ole hörökorvia". Ei, haukkuminen tekee sinusta ainoastaan huonomman ihmisen.
Yksi hyvä puoli koko tissigatessa on ollut; suurin osa kommentoijista sanoo, että ihmisen sisin ratkaisee, ei tissit. Torpalle tiedoksi: jos seurustelee miehen kanssa, jolle naisen ulkonäkö on pääasia, ei kannata ihmetellä jos ja kun mies vaihtaa sinut joskus nuorempaan ja kauniimpaan. Aito rakkaus on sitä, että hyväksyy toisen vikoineen päivineen. Vielä kun oppisimme itse rakastamaan itseämme...
Minä olen tuollainen laiha läski. Tai ainakin vielä jonkin aikaa sitten olin. Olen aina ollut luonnostani hoikka, mutta viime vuosien aikana olen saanut hieman pehmeämmät ja aikuisemmat muodot. En kuitenkaan ole pitänyt itseäni "laihana läskinä", sillä liikunnallisen taustani vuoksi olen suhteellisen vahva ja lihaksikas. Lihakset eivät vain ole niin näkyviä kuin näillä body-mimmeillä.
Olen ollut sinut kroppani ja ulkonäköni suhteen, enkä pahemmin mieti, mitä muut ajattelevat ulkoisesta kuorestani. Toki joskus olen murehtinut turvonnutta vatsaa ja jenkkakahvoja. Olen jopa leikilläni kutsunut itseäni läskiksi. Siitä huolimatta en ole ottanut paineita vartalostani tai painostani. Painoni on jo vuosia pysynyt samoissa lukemissa heilahdellen kilon tai kaksi suuntaan ja toiseen.
Viime viikkoina minua on painanut kohtaamani vaikeudet ja sen seurauksena ruokahaluni on ollut kateissa. Olen sen tyyppinen stressaaja, että vatsani reagoi stressiin ja saatankin oksentaa kuullessani erittäin huonoja uutisia. Tämän takia syömäni ruokamäärät ovat pysyneet erittäin pieninä viime aikoina. Pahimmillani olen syönyt ainoastaan 300g päivässä, toisinaan olen senkin vähän oksentanut. Yleisemmin kuitenkin söin kaksi kertaa päivässä, mutta päivittäinen kalorimäärä pysyi pitkään alle tuhannessa. Ei ole yllätys, että aloin pian laihtua. Hoikka tyttö alkoi kutistua silmissä. Pian huomasin olevan median luoman ihannekunnossa; ylimääräistä rasvaa ei ollut oikeastaan muualla kuin reisissä. Pienten vatsamakkaroiden katoamisen myötä vatsalihakseni näkyivät jännittämättä. Sinkkuelämää seuranneet tietävät sarjassa puhutuista "skinny jeanseista", jotka joka nainen (kuulemma) omistaa. Minut skinnyni ovat peräisin seitsemänneltä luokalta, jolloin olin nykyistä hoikempi. Koska en omista vaakaa, skinnyt kertovat "lihavuuteni" tason; yleensä housut mahtuvat juuri ja juuri kiinni, mutta laihtumiseni myötä nekin jäivät minulle löysiksi.
Toisaalta ihailin hoikistunutta vartaloani, mutta enemmänkin huolehdin ja murehdin laihtumistani - vartaloni ei tuntunut enää omalta. Vaatteeni jäivät minulle suuriksi ja pyörän tarakalla istuminen tuntui luisevan takapuoleni takia inhottavalta. Ensi kertaa elämässäni aloitin "lihotuskuurin".
Lihotuskuuri on hieman huono sana. Eniten murehdin omaa jaksamistani, sillä ravinnon puute alkoi näkyä heikotuksena ja keskittymiskyvyn katoamisella. Saatoin kaupassa unohtaa, mitä olin tullut ostamaan ja poistua sieltä aivan väärien tuotteiden kanssa. Töissä aloin tekemään enemmän virheitä ja pääsykoeaineiston lukeminen tuntui mahdottomalta. Eristeiden katoamisen myötä minulla oli myös jatkuvasti kylmä.
Aloin aktiivisesti keskittymään siihen, että syön. Minulle oli aivan sama, söinkö salaattia vai sipsejä, kunhan söin. Aloin lisäämään syömistä ostamalla ruoan lisäksi kaikenlaista pikkunaposteltavaa. Ruoan terveellisyyden ja ravintoaineiden sijasta aloin miettiä, mitkä ruoat maistuvat minulle aina. Lihotuskuurini aloitinkin suurella herkullani pekonilla, jota voisin syödä kilokaupalla. Pikku hiljaa lisäsin syömäni ruoan määrää ja hiljalleen oloni alkoi kohentua. Viimeisen viikon aikana olen syönyt lähes yhtä paljon kuin ennenkin ja olen saanut osan menettämästäni painosta takaisin. Kroppani alkaa taas tuntua omalta.
Kuulin hiljattain kaveriltani, että meidän yhteinen tuttava on ollut syömättä jopa kolme päivää laihtuakseen. Järkytyin siitä, mitä ihmiset suostuvat tekemään ulkonäön takia. Ulkonäön ihannointi on mennyt aivan sairaaksi! Surullisinta minusta on, jos ulkonäköön panostetaan ainoastaan vastakkaista sukupuolta miellyttääkseen. Suurin osa lukijoista on varmasti törmänneet paljon puhuttuun "tissigateen". Jos olet (onnekkaana) välttänyt keskustelun, tissigate lähti liikkeelle kun "povipommi" Maisa Torppa vertasi pienirintaisia naisia munattomiin miehiin. Torpan mukaan naiset eivät voi vaatia miesten pitävän pienirintaisista naisista. Torppa kertoo, että omassa tapauksessaan näin ei ole päässyt käymään, sillä hän on tiedostanut ongelmansa, marssinut kirurgin pakeille ja luonut tämän avulla itselleen naisellisen vartalon. Torpan tapauksessa kuulostaa lähinnä siltä, että hän on tarvinnut silikonit hyväksyäkseen itsensä ja saadakseen myös hyväksyntää miehiltä.
Kun ajattelen silikonirintaista naista, mieleeni tulee heti tyhmä, huonon itsetunnon omaava bimbo. Toki tiedostan, että mielikuvani on kovin suppea ja myös "tavalliset" naiset ottavat silikoneja. En voi kuitenkaan olla miettimättä, eikö paremman itsetunnon hankkiminen onnistuisi muilla keinoilla kun laittamalla kumia rintavarustukseen. Minulle hyvä itsetunto merkitsee sitä, että henkilö hyväksyy omat virheet sekä hyvät puolet ja pitää itsestään sellaisena kun hän on.
Toivoisin viestimiin terveempää keskustelua ulkonäöstä. Lukuisten laihdutusneuvojen sijasta voitaisiin neuvoa, kuinka terveyttä parannetaan. Toki ylipaino on terveysriski, mutta lehdet tuntuvat kirjoittavan aiheesta ainoastaan ulkonäkökeskeisesti. Toinen asia, johon toivoisin muutosta, on toisten ulkonäön kommentoiminen. Nykyään tuntuu olevan aivan hyväksyttävää arvostella muiden ulkonäköä ja puolustautua sanomalla, että ilmaisee vain mielipiteensä. Vaikka pitäisit hörökorvia maailman epäseksikkäimpinä asioina, toisten mielestä sellaiset saattavat olla suloiset. Mitä iloa saat huomauttamalla hörökorvaiselle henkilölle, että sinusta hörökorvat ovat rumia? Näen toisten ulkonäön arvostelemisen jonkinlaisena egon pönkittämisenä, tyyliin "minä olen parempi kuin tuo, koska minulla ei ole hörökorvia". Ei, haukkuminen tekee sinusta ainoastaan huonomman ihmisen.
Yksi hyvä puoli koko tissigatessa on ollut; suurin osa kommentoijista sanoo, että ihmisen sisin ratkaisee, ei tissit. Torpalle tiedoksi: jos seurustelee miehen kanssa, jolle naisen ulkonäkö on pääasia, ei kannata ihmetellä jos ja kun mies vaihtaa sinut joskus nuorempaan ja kauniimpaan. Aito rakkaus on sitä, että hyväksyy toisen vikoineen päivineen. Vielä kun oppisimme itse rakastamaan itseämme...
Kommentit
Lähetä kommentti